Olet täällä

Suomen avaruustoiminnan ensimmäinen kvartaali

Pääkirjoitus, Avaruusluotain 2/2010

Tähtitieteen tutkimuksella on maassamme pitkät perinteet 1700-luvulta asti, mutta avaruuslentoihin Suomi on osallistunut vasta 25 vuoden ajan. Ensimmäinen avaruuslaitteemme oli Neuvostoliiton Phobos-luotaimiin yhdessä ruotsalaisten kanssa rakennettu Aspera-plasmaspektrometri. Tässä Avaruusluotaimen numerossa toimintaa käynnistämässä ollut Risto Pellinen kertoo, miten mittalaitteemme päätyivät punaiselle planeetalle ja moneen muuhun mielenkiintoiseen kohteeseen.

Sattumien ohjaaman alun jälkeen avaruustutkimus on vakiintunut osaksi suomalaista tiedemaailmaa. Ilmatieteen laitoksen rinnalle on tullut useita muitakin toimijoita. IL on silti edelleen keskeinen tekijä alalla: tähän mennessä suomalaiset ovat osallistuneet noin kolmeenkymmeneen satelliitti- tai luotainhankkeeseen, joista IL on ollut mukana yli kahdessakymmenessä. Perinteisten luotainhankkeiden ohella IL:n suurta osuutta pitää nykyään yllä erityisesti Maan kaukokartoitus monien yhteiskunnallisten palvelujen tarpeisiin.

Ilmatieteen laitos juhlisti suomalaisen avaruuslaiterakentamisen ensimmäisen neljännesvuosisadan täyttymistä järjestämällä 27.5. seminaarin, jossa muisteltiin menneitä ja mietittiin tulevaa. Osallistujia puhuttivat muun muassa toiminnan kansallinen koordinointi ja pitkäjänteisyyden varmistaminen.

Suomessa ei ole kansallista avaruusjärjestöä tai muuta tahoa, joka keskitetysti ohjaisi maamme avaruustoimintaa. Tarvitaanko sellaista?

Nykyään avaruustoiminta etenee pääasiassa yksittäisten tutkimuslaitosten kiinnostuksen kohteiden ja ulkomaisten kumppanien mukana. Suomen Akatemian ja Tekesin rahoituspäätökset säätelevät vauhtia. Kansallinen avaruushallinto mahdollistaisi painopisteiden valitsemisen ja voimavarojen kohdentamisen. Tämä helpottaisi erityisesti suurten todella omien hankkeiden toteuttamista: avaruushallinnon puuttuminen lienee yksi syy siihen, ettei Suomella ole ainoatakaan omaa satelliittia, vaikka esimerkiksi Ruotsi on lähettänyt niitä jo useita ja Virokin valmistelee parhaillaan ensimmäistään.

Toisaalta nykyinen hajautetusti organisoituva toimintakin on tieteellisten tulosten tuottamisessa osoittautunut tehokkaaksi. Isoimmissa hankkeissa on aina turvauduttava kansainväliseen yhteistyöhön, ja tieteellisten tavoitteiden määrittelyyn tarvittava asiantuntemus on joka tapauksessa siellä missä tutkimus tehdään. Uhkakuvana erillisen avaruushallinnon perustamisessa voidaan myös nähdä, että siinä luotaisiin vain uusi byrokratiapesäke, joka imisi taas osan oikeaan toimintaan tarkoitetuista rahoista paperinpyörittämiseen.

Jatketaanpa meillä millä mallilla hyvänsä, päätöksentekijöiden tulee näinä kvartaalitalouden aikoina muistaa, että avaruustoiminta vaatii pitkäjänteisyyttä. Satelliitin tai luotaimen rakentaminen on vuosien projekti, matka kauas kestää pitkään, ja vielä laitteen lopullisesti sammuttuakin sen tuottaman havaintoaineiston analysoinnissa riittää työtä. Avaruustutkimuksessa neljännesvuosisata on lyhin mielekäs kvartaali.